Viime vuonna tähän aikaan oli 40 astetta lämmintä. Kirjoituspöydän edestä avautui suora näkymä Atlantin valtamerelle. Meri pauhasi uskomattoman kovaa. Pauhu jäi päähäni asumaan. Korvissa kohisi pitkään vielä sen jälkeen kun olin palannut Suomeen.
Kuumuus oli jotain uskomatonta. Sen ihmettelyllä piti aloittaa jokainen päivä. Todeta naapurille hikikarpalot suun pielessä helmeillen: Eikö olekin kuuma. Jotenkin ihan erityisen kuuma, kuumempi vielä kuin eilen. Eikö vaan. Miten voi olla.
Kuumuus siirtyi myös kirjaani Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY). Kirjoitan siinä ajasta Länsi-Afrikassa, Beninissä, Grand Popossa muun muassa seuraavasti:
”En haluaisi liikkua. Jokaisen siirtymän kynnyksellä kysyn itseltäni, onko aivan pakko. Tietoisuus omasta kehosta kasvaa joka askeleella. Tarkkailen kalpeaa, hikoilevaa kehoani kuin se olisi universumin keskus. Tunnen, miten elimistö kamppailee. Jano ei sammu, vaikka valutan tasaisin väliajoin vettä kurkkuuni puolentoista litran vesipullosta. Neste tihkuu yhtä nopeasti läpi ihosta kuin valuu alas kurkusta.
Olen Beninissä viettämäni kuukauden aikana antautunut himolle. Se ohjaa kaikkia liikkeitäni. Aina kun saan vainun tuulen vireestä, käännän niskani sen suuntaan kuin kiimassa. Tuuli on pihtaava rakastajani, mutta olen vähään tyytyväinen. Pienikin hipaisu tuottaa orgastisen kokemuksen.”
Nyt on taas marraskuu ja minusta näkee sen. Marraskuuoloa helpottaa tietoisuus siitä, että olemme palaamassa sinne. Afrikkaan. Tällä kertaa Keniaan, Namibiaan ja sitten takaisin Beniniin. Ja meillä on tämä innostava, vaikea, tärkeä, pitkään sorvattu taideprojekti käsissämme ja mielessämme.
Hakaniementori, marraskuu 2016
Ajatus alkoi kehittyä jo silloin, kun olimme naapureita Villa Karon taiteilijaresidenssin stipendiaatteina. Että mitä jos yhdistäisimme osaamisemme, näkemyksemme, halumme vaikuttaa ja matkustaa eri puolilla maailmaa.
Jyri on tehnyt jo pitkään töitä kehitysvammaisten lasten ja nuorten parissa. Minulle tämä projekti on askel toisiin todellisuuksiin. Toisaalta mitä enemmän olen aiheeseen tutustunut sitä enemmän olen löytänyt yhteistä tasa-arvon ja feminismin teemoihin, joita olen jo vuosia omissa kirjoissani eri tavoin pohtinut.
Sekä naisten että vammaisten ihmisten asemasta täytyy pitää koko ajan meteliä. Muuten asiat tuppaavat ottamaan takapakkia. Tämän maailman valtarakenteet on sillä tavalla rakennettu, että niin vain käy.
Mielessäni alkoi myös toistua ajatus: Olen kyllästynyt puhumaan asioista, joista kaikki muutkin puhuvat. Entä jos valjastan oman osaamiseni siihen, että raivaan tilaa niille joilla ei sitä muuten ole. Autan vahvistamaan niiden ääntä, jotka muuten jäävät hiljaisuuteen.
Nyt olemme sitten tässä. Vuoden kehittelyn ja suunnittelun tuloksena.