Gut feeling

TEKSTI EVELIINA TALVITIE  KUVAT JYRI PITKÄNEN


On syksy 2017. Olemme muuttaneet muutamaa kuukautta aikaisemmin Tallinnaan. Vaeltelemme Telliskiven luovan kaupunginosan alueella, joka sijaitsee aivan uuden kotimme nurkalla. Pistäydymme Puudel-nimiseen baariin ja huomaamme, että viereisestä tilasta tuikkii kirkasta valoa. Oveen on kiinnitetty valokuvanäyttelyn juliste, jossa lukee Juhan Kuus Dokfoto Keskus mutta paikka vaikuttaa suljetulta.

syksy-2798

Työnnämme päämme oven raosta. Galleristit Toomas Järvet ja Kristel Aimee Laur ovat jo sulkemassa näyttelytilaa avajaisten jäljiltä mutta kutsuvat meidät iloisesti peremmälle. Keskustelu kääntyy nopeasti Erilaiset-projektiimme. Kaksikko vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta.

Kotiin tepastellessamme kiedomme huiveja tiukemmin kaulan ympärille. Tuulee navakasti mutta uudesta suunnasta. Ilma on raikasta, toiveikasta.

Tunne vatsan pohjassa osoittautui oikeaksi. Onnistuimme syksyisenä iltana kaksi vuotta sitten löytämään unelmayhteistyökumppanit. Muutama viikko sitten – samalla kun julkaistiin hankkeestamme kertova kirja suomen- ja englanninkielisenä – Dokfoto Keskuksessa avautui Erilaiset-projektia esittelevä näyttely Catch me.

foto: Arno Saar

Toomasin ja Kristelin omistautuminen on tehnyt vaikutuksen. Galleria on kehittänyt esteettömyyttä ja ruvennut huomioimaan erityisryhmiä. Catch me-näyttelyyn järjestetään esimerkiksi kierroksia näkövammaisille ihmisille.

kuvalitulkkaus-0595

Kun vuonna 2015 aloimme suunnitella Erilaiset-projektia tuntui siltä kuin olisi lähtenyt matkalle ilman passia ja matkabudjettia. Olihan meillä toki visio sisällöstä, ja metodikin. Kyläily. Kyläilisimme erilaisissa kodeissa ja tutustuisimme kehitysvammaisten lasten elämään. Säälin ja sankaruuden sijasta pyrkisimme tekemään heidät näkyviksi arjen kautta. Lopputuotoksen rakentaisimme kuvan ja tekstin vuoropuhelulle.

kirjat-0752

Tiedostimme aihepiirin herkkyyden. Asiantuntijoiden kanssa pohdimme, miten tekijöinä säilytämme projektissamme taiteellisen vapautemme. Muiden ulkopuolisten asenne välillä ihmetytti. He kyselivät alinomaa, miksi ryhdymme tähän ja taisimme vastata joka kerta hieman eri tavoin: Haluamme vahvistaa omalta osaltamme kehitysvammaisten ihmisten näkyvyyttä. Haluamme kyseenalaistaa normaaliuden käsitettä. Haluamme löytää eroja mutta myös yhteistä, universaalia. Toisinaan vastaukset kuulostivat omissa korvissakin hienostelevilta.

Aikaa myöten kysely rupesi turhauttamaan. Pitäähän tavoite olla, muttei luova toiminta toisaalta voi olla pelkkää power pointia. Joskus pitää luottaa myös vaistoon. Ajanmukaisempi käsite saattaa olla tahtotila. Tai gut feeling.

Alku oli joka tapauksessa toivottoman hidas. Ruovimme lähtöruudussa kuukaudesta toiseen ja yritimme perustella motiiviamme. Tivailuista oli toki hyötyäkin. ”Hissipuhe” kehittyi vuosi vuodelta aukottomammaksi ja saatoimme sanojen pyörittelyn sijasta keskittyä tekemiseen.

Toteutimme matkoja sitä mukaa kuin saimme rahoitusta järjestymään. Huomio siirtyi meidän tekijöiden motiiveista päähenkilöihin. Kysehän ei ollut meistä vaan Hannasta, Juhasta, Ulrichista, Adamista ja muista lapsista perheineen. Heistä jotka halusivat kertoa elämästään.

Seuraavassa vaiheessa kysely tosin alkoi kiertyä projektimme otsikon ympärille. Niin, niin mutta miksi Erilaiset? Eikö se ole osoittelevaa? Eikö me kaikki olla erilaisia? Jokainen ihminen on ainutlaatuinen.

Home cleaning

Erilaisuus tai erikoisuus sinänsä on pikemminkin normi kuin poikkeus, mutta sen ymmärtäminen tai sulauttaminen arkielämässä on vaikeaa. Jokainen haluaa olla erilainen – samankaltaistensa keskuudessa”, näin sanataiteili eräskin ja sai aivoni solmuun.

Oli vaikea ymmärtää, miksi joillakin oli tarve viedä keskustelu vammaisista ihmisistä ”erikoisuuteen” ja niihin jotka ”haluavat olla erilaisia”. Jokainen ihminen on uniikki, mutta nyt ei ollutkaan kyse vain siitä.

-Totta kai olen erilainen. Mullahan on Asperger ja ADHD, vastasi ruotsalainen Mikaela, kun kysyin häneltä tunteeko hän itsensä erilaiseksi.

Pam. Siinä se oli. Mikaelaan tutustuttuani en enää ärsyyntynyt pikkunäppärien ihmisten erilaisuusteorioista.

Kuljimme Mikaelan, Amandan, Kian ja Davidin kanssa muutaman päivän. Seurasimme perheen yhteisiä jousiammuntaharjoituksia. Söimme heidän kanssaan pitsaa lähibaarissa. Se oli jotenkin hurmaavan arkista ja he olivat niin luonnikkaasti heti mukana. Heille ei tarvinnut selittää, miksi teemme tällaista projektia tai miksi projektin nimi on Erilaiset.

Family portrait, Huddinge, Sweden 2017

Kerrottakoon että sekä äiti että molemmat tyttäret olivat saaneet Asperger- ja ADHD-diagnoosin. Isä David kertoi, että välillä on raskasta mutta hänen rakkautensa kantaa. Erilaiset-projektin parissa kohtaamiamme ihmisiä yhdistää se, että he suhtautuvat usein vammaisuuteen hyvin suorasukaisesti. Meillä muilla olisi tästä paljon opittavaa.

Seuraavassa vaiheessa matkaamme saavutimme etapin, joka avasi näkymän yhteiskunnan asenteisiin.

-Mutta teette kyllä tärkeää työtä, meille toisteltiin.

Teette tärkeää työtä. Tämä on tärkeää, mitä teette. Tämä on tärkeä aihe, mutta. Oma pääni oli räjähtää kysymyksistä, joita en voinut lausua ääneen koska olisin kuulostanut aggressiiviselta. Mutta mitä? Tärkeää, mutta mitä sitten? Mitä seuraa muttan jälkeen? Miksi tämä sinun mielestäsi on tärkeää? Ja jos et tiedä miksi, miksi sinun pitää kertoa minulle että se mitä teen on tärkeää. Olenko tekemässä tätä työtä jotta sinä voisit julistaa sen tärkeäksi ja sitten kävellä pois?

Family portrait, Conversano Italy 2016

Syyskuussa 2019 Catch me-näyttelymme avajaisiin saimme puhujaksi Viron oikeuskansleri Ülle Madisen. Hän kertoi miten Virossa erään asuinalueen asukkaat olivat keränneet satoja nimiä addressiin, jossa vastustettiin kehitysvammaisille ihmisille tarkoitetun asuntolan rakentamista allekirjoittaneiden lähiseudulle. Samantyyppisen tarinan olemme kuulleet Suomessa, tasa-arvon mallimaassa.

Erilaiset-kirjassa ja näyttelyssä esiintyvien perheenjäsenten läheiset suhteet ovat yksi esimerkki siitä, miten tuntemattoman tai outouden pelko voidaan voittaa. Erilaisuuden tilat sisältävät epävarmuuden hetkiä, joista voimme oppia, unohtaa opittua ja oppia uudelleen, kunhan vain sitoudumme ymmärtämään meille tuntematonta, matkustamaan sinne missä emme ole aiemmin olleet. Toisen ihmisen vammaisuus, väri, sukupuoli ja uskonto ovat meille usein vain tuntemattoman ilmenemismuotoja”, kirjoittavat Tukholman yliopiston erityispedagogiikan professori Simo Vehmas ja lehtori Liz Adams Lyngbäck Erilaiset-kirjan johdannossa.

foto: Arno Saar

Taidamme jatkaa tätä projektia sillä ilmeisesti sitä tarvitaan. Taidamme vielä kiertää koko maailman sillä kaikesta huolimatta kyläilymetodimme toimii. Ihmisten pitäisi varmaan kaiken kaikkiaan kyläillä enemmän. Vaikka joskus täysin tuntemattomien luona. Tai edes kurkistella gallerioihin, jotka ovat periaatteessa suljettuja, mutta joiden ovien alta pilkottaa valoa.