Action Man

Milcah Munee Ngumbi on kaivanut käsilaukustaan valkoisen nenäliinan ja pyyhkii kyyneliään. Olen kysynyt, mikä tekee hänet onnelliseksi. Hän on vastannut, että ainoastaan se, että Immanuel parantuisi.

Fysioterapian ansiosta kunto ensin kohenikin. Nyt tilanne on mennyt kuitenkin huonommaksi. Immanuel on saanut pahan kohtauksen muutama kuukausi sitten ja joutunut viettämään viikkoja sairaalassa.

Viimeisimmän kohtauksen seurauksena infektio on levinnyt myös aivoihin. Immanuelilla on vaikeuksia puhumisessa. Sanojen etsimiseen menee aikaa. Kun ne löytyvät, helpottunut hymy leviää nuoren miehen kasvoille.

Kehitysvammaisten lasten löytäminen on Afrikan maissa vaikeaa. Vammaisuuteen liittyy paljon häpeää eikä sanastoa älyllisen ja muunlaisen vammaisuuden erottamiseksi tunnu oikein olevan. Tapaamiseen Immanuelin ja hänen äitinsä kanssa liittyykin monen monta väärinkäsitystä. Ensin olemme saaneet kontaktin Seth Simiyun kanssa. Alunperin olemme olleet siinä käsityksessä, että hän on Immanuelin terapeutti. Seth selventää, ettei hän suinkaan ole terapeutti vaan proteesien valmistaja, joka tekee yhteistyötä Immanuelin terapeutin Sambu Mashun kassa. Kun sitten tapaamme Sambun tarkentuu, että hän on fysioterapeutti.

Vastikään 18 vuotta täyttänyt Immanuel halvaantui vuonna 2014 tuntemattoman infektion seurauksena. Traagisuutta lisää se, että Immanuelin sisar on kuollut samanlaiseen infektioon kaksi vuotta aikaisemmin.

Sisaren kohtalo selvästi pelottaa Immanuelia.

Sambu hoitaa Immanuelia kerran viikossa. Hänen yksityisvastaanottonsa toimii Nairobin Pipelinessa, Eastlandsin kaupunginosassa. Eastlands edustaa Nairobissa köyhyyden ja alemman keskiluokan rajamaastoa.

Alueella asuu miljoona ihmistä Nairobin kolmesta miljoonasta. Pöllyävää hiekkaa, kuorma-autojen käryä, hedelmäkojuja. Kuumaa papumössöä, käytettyjä vaatteita, kenkiä, vesimeloneja, astioita, banaaneja. Kaikki kauniisti aseteltuna kaaoksen keskellä. Tarjolla on myös ”rakkautta”. Paikallisten uutisointien mukaan prostituoidut harjoittavat ammattiaan nykyään ahkerasti juuri Pipelinen alueella.

Immanuelille ja hänen äidilleen vierailut fysioterapeutin luona tarkoittavat toivoa. Ja Immanuel haluaa parantua. Ennen sairastumistaan Immanuel pelasi aktiivisesti jalkapalloa. Edelleen hän haaveilee pääsevänsä kentälle.

Immanuelin mukaan pahinta on se, että hän joutuu pysymään sisällä kaiket päivät. Koska kädetkään eivät toimi, hän ei pysty pelaamaan tietokonepelejä. Niinpä hän katsoo lähinnä televisiota. Saippuaoopperoita mutta erityisen mielellään elokuvia.

-Action movies, hän sanoo ja jälleen hymy nouse kasvoille.

Äidilläkin hymy on herkässä, kun hän seuraa poikaansa. Hymy ja kyyneleet. Vuorotellen.

Eipä tämä helppoa ole ulkopuolisellekaan. Omat kyyneleet on syytä silti pitää kurissa. Minun, satunnaisen vierailijan tuntemukset tuntuvat falskeilta.

-Now Action Man. Let´s take some portraits.

Immanuel poseeraa innostuneesti, mutta väsyy nopeasti.

-Can you be my teacher, hän kysyy Jyriltä.
-What can I teach you. I am a simple man…Maby I can teach you to say bye bye in finnish. Moi moi.
-Moi moi, Immanuel toistaa vaikeuksitta.

Ja hymyilee vähän.