Oikeudenmukaisuus on erityisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa niin käytetty sana, että se voi tarkoittaa lähes mitä tahansa. Jonkinlainen luovuttamaton arvo se tuntuu kuitenkin kaikille osapuolille olevan. Vammaisten kohdalla kiistaa on aiheuttanut se, onko oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeintä yhteiskunnallinen varainjako vai vammaisten yhtäläisen ihmisarvon tunnustaminen.
Poliittiselle vammaisliikkeelle vammojen merkitys on ollut vaikea pala purtavaksi. Perinteisesti vammaisliike on korostanut, että vammaiset pystyvät kaikkeen mihin ei-vammaisetkin, kunhan heille vain annetaan siihen mahdollisuus.
Erityisesti kehitysvammaisuus on ongelma kulttuurissamme, jossa älylliset, kielelliset ja sosiaaliset taidot ovat yhteiskunnallisen menestyksen edellytyksiä.
Vammojen vaikutus ihmisten elämään ja hyvinvointiin on kuitenkin hyvin todellista. Ilman tietoa esimerkiksi liikunta- tai aistivammojen vaikutuksista, esteettömän ja saavutettavan ympäristön rakentaminen olisi jokseenkin mahdotonta. Sama pätee luonnollisesti erilaisiin kognitiivisiin vammoihin. Erityisesti kehitysvammaisuus on ongelma kulttuurissamme, jossa älylliset, kielelliset ja sosiaaliset taidot ovat yhteiskunnallisen menestyksen edellytyksiä.
Yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen sisältyy niin materiaalinen kuin symbolinenkin ulottuvuus. Käytännössä tämä tarkoittaa reilua varainjakoa sekä inhimillisen moninaisuuden, siis erilaisuuden tunnustamisesta ja kunnioittamista. Kehitysvammaisten omat järjestöt kuten Me Itse ry korostavat kumpaakin. Ne vaativat kehitysvammaisille parempia koulutus- ja työllistymismahdollisuuksia mutta ennen kaikkea heidän identiteettinsä ja ihmisarvonsa tunnustamista.
Yksi myönteiseen ryhmäidentiteettiin liittyvä tekijä on kieli. Monet kokevat kehitysvammaisuuden olevan halventava ja leimaava termi. Toiset taas kokevat sen olevan sinänsä neutraali ilmaus. Monet kehitysvammaiset käyttävätkin itsestään nimitystä meikäläinen.
Tapasin pari vuotta sitten Olavi Hietaharjun ja Heikki Suvilehdon Me Itse ry:stä. He peräänkuuluttivat keskustelussamme meikäläisten ihmisoikeuksia ja sosiaalisen osallistumisen edistämistä. Olavi ja Heikki pohtivat myös kehitysvammaisuuden ja sairauden välistä eroa: ”Epilepsiaan voi syödä lääkkeitä, mutta kehitysvammaan ei. Kehitysvamma ei parane lääkkeillä kuten joku sairaus.” Kysyin heiltä, ottaisivatko he lääkkeen kehitysvammaisuuteen, jos sellainen olisi olemassa. Kumpikin vastasi, että ottaisi, jos se antaisi täydellisen luku- ja kielitaidon. Tästä huolimatta kumpikaan ei kuitenkaan jättäisi meikäläisyyttä.
Ennen kaikkea heillä tulee kuitenkin olla oikeus tulla hyväksytyksi omina itsenään, lukutaidosta riippumatta.
Toisin sanoen Olavi ja Heikki halusivat sekä henkilökohtaisten kykyjen kohentumista että pysymistä meikäläisinä, siis kehitysvammaisina. Monille kehitysvammaisen tai meikäläisen identiteetti on kallisarvoinen. Kehitysvammaisille on ensiarvoisen tärkeää se, että heitä arvostetaan sellaisena kuin he ovat tai haluavat olla, meikäläisinä. Tämä on hyvin ymmärrettävää, koska nimenomaan kehitysvammaiset joutuvat jatkuvasti kiusaamisen ja väheksymisen uhreiksi, jopa toisten vammaisten toimesta.
Kehitysvammaisilla tulisi olla yhtäläinen oikeus kohentaa omia kykyjään, kuten esimerkiksi lukutaitoa. Ennen kaikkea heillä tulee kuitenkin olla oikeus tulla hyväksytyksi omina itsenään, lukutaidosta riippumatta.
Simo Vehmas
Erilaiset-projektin ohjausryhmään kuuluva Simo Vehmas on Suomen ensimmäinen vammaistutkimuksen professori (Helsingin yliopisto). Vehmas on eettisten kysymysten lisäksi tarkastellut esimerkiksi vammaisuuden määrittelyä sekä poliittista painoarvoa yhteiskunnallisten järjestelyiden kannalta. Tällä hetkellä hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, jossa tutkitaan vaikeasti kehitysvammaisten ihmisten kokemuksia hyvinvoinnin ja hyvän elämän näkökulmasta.