TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Olga on päivittäisellä kävelyllä Aunuksen keskustassa. Yöllä on
satanut ja jalkakäytävällä kiiltelee siellä täällä isoja
vesilammikoita. Olga valkoisissa sandaaleissaan kiertää ne. Hymyilee hyväntuulisesti kiertäessään.
Monet vastaantulevat tunnistavat äidin ja tyttären. Jotkut katsovat
uteliaasti. Jotkut ehkä hiukan säälivästi.
Veronika kiljahtelee rattaiden uumenissa eläytyen musiikkiin, jota
kuuluu hänen korvansa juuressa olevasta puhelimesta.
-Hän nauttii musiikista. Klassisesta ja popista. Monenlaisesta, Olga
kertoo ja tarkentaa, että mieltymyksen voi lukea Veronikan kasvoilta.
Hymy tarkoittaa tyytyväisyyttä. Ilmeettömyys ja hiljaisuus kertovat
siitä, että musiikki ei miellytä.
Veronika on kaksitoistavuotias, mutta monella tapaa vauva. Häntä pitää
syöttää ja työntää vaunuissa. Pukea ja pestä. Huolehtia
ympärivuorokautisesti. Hän hermostuu alta aikayksikön, jos ei näe
äitiä lähettyvillä.
Niinpä äiti on siinä. Vieressä. Koko ajan. Koskettelee. Halailee.
Suukottaa. Huolehtii.
-Entä Veronikan isä. Missä hän on?
-Hän asuu Ukrainassa. Ei hän enää nykyään tapaa lapsiaan.
Olgakin asui Ukrainassa Veronikan syntyessä. Kun paljastui, että tytön
tila ei ole parantuvaa laatua, isä oli sitä mieltä että tytär
laitetaan laitokseen.
Äiti ajatteli toisin. Lopputulos oli se, että pariskunta erosi ja Olga
muutti Veronikan ja vanhemman poikansa kanssa takaisin
synnyinseudulleen, Aunuksen Karjalaan.
Muutaman tunnin kävelyn jälkeen äiti ja tytär palaavat pieneen
kotiinsa kaupungin keskustan laidalle. Kohta keittiöstä kuuluu mikron
kilahdus. Veronika liikehtii jo levottomasti.
Missä äiti on. Milloin hän palaa. Palaako hän koskaan.
Olga saapuu huoneeseen ja Veronikan kasvoille leviää hymy. Äiti.
Ruokaa. Tattaria ja kinkkua.
-Herkullista?
-No enpä tiedä, Olga toteaa hirtehisesti ja lusikoi mössöä tyttären suuhun.
He vaikuttavat tyytyväisiltä. Elävät lähekkäin omassa todellisuudessaan. Kuin raukea kissaperhe aunukselaisen talon rappusilla.
