Kuvat: Jyri Pitkänen
Teksti: Eveliina Talvitie
Leolla on kädessään puupalikka, johon on kirjoitettu numeroita. Se on hänen kännykkänsä. Hänellä on myös legopalikka, johon on laitettu teippiä ja punainen puulaatikko, jonka sisällä on ruutupaperia. Paperiin on piirretty sarakkeita ja lokeroita. Ylhäällä lukee Facebook. Palikka on Leon kamera ja puulaatikko papereineen tietokone.
Leon vanhemmat – Pohjois-Italiassa syntynyt Francesca ja espanjalaissyntyinen Nel – ovat säilyttäneet 1960-luvulla omaksumansa materiaa, rahaa ja omistamista vieroksuvan elämänasenteen. He asuvat Puglian alueella, Conversanon laitamalla kaupungin omistamassa asunnossa, josta pulittavat vain 50 euroa kuukaudessa. Paikassa on hipahtava tunnelma. Unelias, boheemi, eristäytynyt, kollektiivinen.
Vähävaraiset ihmiset voivat vuokrata näitä asuntoja muutamaksi vuodeksi kerrallaan. Sitten pitää muuttaa muualle.
Francesca ja Nel haluaisivat muuttaa maaseudulle, mutta vielä ei ole löytynyt tarpeeksi edullista taloa. Francesca tekee pätkätöitä kunnalle. Nel on opiskellut taidehistoriaa ja filosofiaa. Hänellä on paljon vahvoja mielipiteitä. Yksi niistä on se, että hän haluaa ja aikoo olla köyhä.
Kun juttelen Leon vanhempien kanssa, Leo istuu viereeni ja naputtelee omia juttujaan muistiinpanojeni joukkoon. Välillä hän katsoo minua, hymyilee leveästi ja silittää olkapäätäni.
-Kun Leo haluaa jotain, hän ryhtyy flirttailemaan Francesca selittää.
Hyvä Leo. Juuri noin. Ei pahalla vaan hyvällä.
Nel suhtautuu luottavaisesti Leon tulevaisuuteen, uskoo pojan pärjäävän. Välillä tämän luonteessa on tosin hänen mielestään liikaakin jääräpäisyyttä. Leo uhmaa asioita, joille ei voi mitään. Vessassa käyminen on yksi näistä. Tämä poika ajattelee voivansa hallita asiaa ja sitten onkin jo kiire.
Francesca oli 45-vuotias synnyttäessään Leon. Välillä hän tuntee huolta siitä, onko näkemässä Leon aikuistumista.
Synnytys oli hankala ja viivästyi yli kolmella viikolla. Supistuksia ei vain kuulunut. Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin vanhemmat alkoivat epäillä, että lapsella ei ole kaikki hyvin.
Pojan silmät katsoivat ristiin ja itsensä ilmaiseminen tuotti vaikeuksia.
Lääkärit olivat ymmällään eikä asialle saatu nimeä. Silmälaseja Leo kieltäytyi käyttämästä. Logopedit antoivat puheenmuodostusohjeita, jotka tuntuivat teennäisiltä. Puheterapeuttien mielestä ei ollut hyvä, että isä puhuu espanjaa ja äiti italiaa. Poika oli ilman tätäkin ammatti-ihmisten mielestä liian hämillään. Hetken aikaa vanhemmat tottelivat mutta ryhtyivät sitten toimimaan siten kuin parhaaksi näkivät.
-Lääketiede ei aina ohjaa oikeaan suuntaan. Ihmiset uskovat siihen liian sokeasti, Nel sanoo.
Nyt Leo on kahdeksanvuotias ja kykenee ilmaisemaan itseään kielellisesti, mutta on joissakin asioissa kolmevuotiaan tasolla. Tämän asian erityisesti isä välillä unohtaa. Odottaa ja vaatiikin isomman pojan käytöstä ja osaamista.
Koulua Leo käy normiluokalla. Siellä hän on kuulemma porukan hauskuuttaja.
Jonkinlainen tyhjiö Leoa sosiaalisissa tilanteissa kuitenkin ympäröi. Hän ei ole saanut luokaltaan ystäviä.
-Tunnistan saman omasta lapsuudestani. Minäkin koin ulkopuolisuutta, Nel muistelee.
Leo vaikuttaa toisaalta viihtyvän hyvin omissa puuhissaan. Omassa maailmassaan. Rullaa muoviautolla pitkin pihamaan kivetystä kasvoillaan leveä virne.