TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Parinkymmenen kilometrin päässä Viron ja Venäjän rajalta sijaitseva
Sillamäe on kummallinen kaupunki. Sillamäe ei ole ainoastaan hidas ja
hiljainen. Ihan kuin sen olisi käsketty olla hiljaa.
Rapistuneen rantabulevardin keskeltä aukeaa yllättäen palatsimainen
näkymä. Kermanvärisiä kivitaloja takorautaisine parvekkeineen. Hulppeaa, taloja halkovaa soratietä kunnostetaan parhaillaan.
Stalinhan tämän on rakennuttanut. Näin on luotu
uusklassista sharmia muun todellisuuden keskelle. Vuosikymmenten kerrostumat
ovat sittemmin tuottaneet kokonaisuuden, jossa 1970-luvun ränsistyneet
betonibunkkerit keskustelevat enemmän ja vähemmän harmonisesti näiden
ylevien, herraskaisten pytinkien kanssa.
Sillamäen kaupunkia ei aiemmin löytynyt ollenkaan kartoista. Sen
osoitteena oli erityiskoodi. Kaupunki oli suljettu, koska
Neuvostoliitto rikasti siellä uraania. Osa asukkaista sairastui ja
kuoli epäselvissä olosuhteissa. Siitä ehkä johtuu tämä kummallinen
hiljaisuus. Pelko ja eristyneisyys ovat imeytyneet kaupungin
identiteettiin.
Keskustaa reunustava hiekkaranta on kaunis, vain taustalla näkyvät
tehtaanpiiput rikkovat idyllin. Kaksi nuorta naista käyskentelee
pienen tihkusateen vesittämällä autiolla rannalla. He suostuvat
ujonlaisesti kuvaan ja kertovat olevansa paikallisia.
Alika ja Nadja. Katselevat toisiaan, taivaanrantaa ja kengänkärkiään.
Puhuvat vain muutaman sanan englantia.
Kun pysähtelee Siltamäen tapaisissa paikoissa, matka etenee hitaasti. Vaikuttaa siltä, että saavumme Pietariin ainakin kaksi tuntia myöhemmin kuin olemme ilmoittaneet.
Tai kuusi tuntia.
-Olette perillä siis joskus aamuyöstä. Rentoa matkaa, kuuluu Pietarin
yhteytemme ymmärtävä ja ironinen viesti kun olemme selittäneet
viivästymistä.
-Teitä ennen on viisikymmentä autoa, Narvan rajaviranomainen toteaa.
Rajanylittämiseen tarvittavien muodollisuuksiin pääseminen edellyttää
bookkausnumeroa, jota jonotetaan parkkipaikalla. Parkkipaikka
puolestaan sijaitsee teollisuusalueella kaupungin laidalla.
Taas lyödään leimoja ja täytetään lippulappusia, joille on liian vähän
tilaa. Laskeva aurinko värjää taivaanrannan pastellinpunaiseksi ja
keltaiseksi. Tämän absurdin asfalttilakeuden keskellä voi tihrustaa,
milloin oman auton rekisterinumero ilmestyy valotaululle.
Kun tämä odotus on lusittu seuraa monta muuta odotusta. Viimeinen
niistä Narva-joen sillalla, valaistun linnakkeen kelmeässä kajossa,
isojen rekkojen puristuksessa.
Pietari on hiljainen kolmen aikaan aamuyöstä, kun saavumme. Neva
virtaa hitaasti ja näyttää mustalta. Päivisin pakokaasun ja ruuhkien
täyttämä Nevsky Prospekt lepää öisin kuin keräten voimia seuraavaan
kaoottiseen päivään.
Hajamielinen yövartija avaa meille yösijamme Suomi-talon sisäpihan
portin. Hän ottaa juoksuaskelia toimittaessaan avaimia ja
paikkaillessaan väärinymmärryksiään. Tulee paha mieli sellaisen
nöyryyden edessä. Tekisi mieli sanoa, että ei haittaa, ei tässä ole
mitään hätää, mutta kun yhteinen kieli puuttuu.
Suomen Pietarin instituutin johtaja Mika Pylsy vie meidät seuraavana
päivänä lounaalle uuteen vegaaniravintolaan, johon päästään summeria
painamalla. Missään ei näy ravintolan kylttiä.
-Täällä Pietarissa monet ravintolat ovat vähän kuin salakapakoita, Mika kertoo.
Syömme salaisesti lämmintä munakoisosalaattia ja sienipastaa sekä
siemailemme kirpeää inkiväärijuomaa.
-Uusia ravintoloita syntyy ja kuolee täällä tiuhaan tahtiin. Ihmiset
käyvät paljon ulkona syömässä, koska hinnat ovat pysyneet
kohtuullisina ja toisaalta ruokakauppojen tarjonta on
heikkoa, Mika selittää.
Lounas maksaa meiltä kolmelta pari tuhatta ruplaa. Yritän muistella, monenko ruplan ryöstösaaliin Raskolnikov saa murhaamaltaan koronkiskojaeukolta. En muista enää.
Viiden miljoonan asukkaan Pietari tulvii taidetta, historiaa ja pakokaasuista nykyisyyttä. Kauempaa kaupunkiin muuttaneita paremman elämän ja työn etsijöitä. Me lähdemme etsimään iltapäiväruuhkan läpi tietä kohti Karjalaa.