TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Lunta ja vesisadetta vuorotellen. Joulukukkien, glögin, paahdettujen mantelien ja kuusien myyjiä, lapsikuorojen esittämiä joululauluja katujen varsilla. Niin paljon jouluvaloja, että kohtuuteen totutetun silmiä häikii.
Brunkebergstorgetin keskellä huomion vievät valoa säihkyvät poropatsaat. Kaiken kaikkiaan Tukholman kaduille ja aukioille on kuulemma tänä vuonna aseteltu yli miljoona LED-valoa. Miten sellainen on edes mahdollista?
Miljoonan valon ja noin miljoonan asukkaan kaupunki, jonka sisälle mahtuu sekä massiivisia suomalaisille maahanmuuttajille aikoinaan tutuiksi tulleita betonilähiöitä että maalauksellisia, vauraiden asuttamia kaupunginosia. Söpöistä söpöin lienee meidän turistien hyvin tuntema Gamla Stan. Mukulakivetty keskiaikainen alue pullollaan kahviloita, joiden ovista leijailee kapeille kujille kardemummakahvin tuoksua.
Täällä sitä ollaan Peppi Pitkätossun ja feminististä ulkopolitiikkaa toteuttavan ministeri Margot Wallströmin maassa, joka vaikuttaa monin tavoin edistykselliseltä. Tukholman keskustassa kulkevien nuorten miesten vakiovaruste ei ole salkku vaan lastenrattaat. Vanhempainvapaa on Ruotsissa ollut sukupuolineutraali vuodesta 1974. Suomessahan isät saivat oikeudet vanhempainrahan jakamiseen ja isyysvapaaseen vuoteen 1991 saakka vain äidin suostumuksella.
Tiedän, että on epäoikeudenmukaista verrata tasa-arvoasioissa Suomea aina Ruotsiin. Suomella on ollut niin paljon kovempi historia kuin hyväntuulisella naapurimaalla, jota kansankodiksikin kutsutaan. Ja toisaalta tuohan Ruotsin Vastarintaliike toisenlaisen näkökulman ruotsalaiseen yhdenvertaisuuteen ja edistyksellisyyteen.
-Tasa-arvon rakenteellisista epäkohdista on haasteellista puhua Ruotsissa juuri sen takia, että maata pidetään tasa-arvon esimerkkimaana, kertoo Feministiskt initiativ -puoluetta perustamassa ollut politiikan tutkija Maria Jansson.
Muistan, miten Femininistinen aloite– puoluetta niin ikään perustamassa ollut Gudrun Schyman Suomessa käydessään väitti, että ruotsalaisista peräti 50 prosenttia tunnustautuu feministeiksi.
Kysyn Janssonin puolisolta Anders Westfallilta, onko hän. Anders vastaa että ei ole ja jatkaa, että hänen mielestään monet ruotsalaiset miehet yrittävät liikaakin. Siis olla feministejä. Että se ei välttämättä ole ihan vilpitöntä.
Syyllistyn jälleen vertailuun. Onko Suomessa tällainen ongelma? Liikaa feministiksi julkisesti tunnustavia miehiä? En ole huomannut. En ainakaan vielä.
Maria Janssonille feminismi on työkalu paitsi sukupuolten tasa-arvoon myös yhteiskunnan yhdenvertaisuuteen laajemmin. Hän osallistuu aktiivisesti muun muassa keskusteluun kehitysvammaisten ihmisten oikeuksista.
-Uudistuksiin suhtaudutaan usein nihkeästi. Syynä saattaa olla tietämättömyys. Ruotsissa kehitysvammaisia ihmisiä ei tapaa oikein missään, koska heidät tavallaan eristetään omiin ryhmiinsä.
Marian Down-tytär Rosa käy Farstan Martinskolania. Koulun Lucian päivän juhlassa 13. joulukuuta Rosakin saa pukea valkoisen enkelipuvun päälleen. Tosin hänen kynttilässään ei pala oikea liekki vaan kynttilä toimii paristoilla. Äidin mielestä toimenpiteessä on hieman hätävarjelun liioittelua, mutta toisaalta hän ymmärtää.
Luciaksi valitun neidon päässä lepattaa rinki raskaita kynttilöitä. Hän seisoo koko esityksen ajan hiljaa paikallaan, kädet pyhimysasennossa. Kruunu on painava ja kuuma. Steariiniakin saattaa valua neidon hiuksille.
Pieni perehtyminen paljastaa verisen legendan valoisan perinteen taustalta. Keskiajalla Sisiliassa elänyt, marttyyriksi nostettu Lucia sai tarpeekseen yli-innokkaan kosijan touhuista. Kun kosija kehui yhden kerran liikaa Lucian silmiä Lucia repi ne päästään ja lähetti kosijalle.
Pidän tästä pyhimyksestä. Luciassa on särmää.
Seuraavana päivänä tapaamme toisen ruotsalaisen pariskunnan, jonka koti sijaitsee 1960-luvulla rakennetussa pittoreskissa Skarpnäckin lähiössä. Liz Adams Lyngbäckin ja Bengt Lyngbäckin keittiössä pöytä on koreana. On makeaa ja suolaista. Punaista ja valkoista.
-Ruotsi on tolerantti mitä tulee erityislapsiin mutta ei vielä inklusiivinen, arvioi erikoispedagogian lehtorina Tukholman yliopistossa toimiva Adams Lyngbäck.
Lizin ja Bengtin pojalla Markilla on Marian tyttären Rosan tavoin hänelläkin Downin syndrooma, joten Liz tietää mistä puhuu.
Hän korostaa, että kehitysvammaisen lapsen integroiminen tavalliselle luokalle ei ole tapa säästää yhteiskunnan varoja, vaikka niin virheellisesti saatetaan ajatella.
-Se vaatii tietenkin samalla tavalla resursseja kuin erityisluokkien ylläpitäminen, Liz painottaa.
Samoin ajattelee kehitysvammaisten taitelijoiden Inuti-keskuksen taiteellinen johtaja Anneli Aaltonen Krantz, jonka tapaamme keskuksen tiloissa Södermalmilla.
-Aika usein kehitysvammaisista kerrotaan kulueränä. Tai esimerkiksi urheilun sankaritarinoiden kautta, Tukholman taideakatemissa opiskellut Aaltonen Krantz arvioi.
Hän kertoo nauttivansa työstään kehitysvammaisten taiteilijoiden parissa. Heidän taiteensa on erityisen kiinnostavaa, koska se saattaa olla heille ainoa itseilmaisun keino. Motiivi on toisenlainen kuin niin sanottujen normaalien taiteilijoiden, jotka tavoittelevat läpimurtoa ja hyväksyntää taidemaailman kovan kilpailun alla.
Seuraamme liittyy keskuksessa ahkerasti työskentelevä Kia Gardelius Mårtensson Hän kertoo innokkaasti ja avoimesti kahdesta tyttärestään, jotka ovat molemmat saaneet ADHD-diagnoosin kuten äitinsäkin.
Kia kutsuu meidät vierailulle kotiinsa Huddingeen. Ja mehän menemme, kun kerran kutsutaan. Siitä hengästyttävästä päivästä enemmän jossain toisessa blogissa.