TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
-Welcome to Kakamega.
Olen valkopaitaisen bishopin halauksessa seitsemän tunnin bussimatkan jälkeen. En enää muista, mitä kautta olemme saaneet häneen yhteyden. Nyt olemme joka tapauksessa tämän miehen armoilla Kakamegassa, joka on pienehkö kylä noin 400 kilometriä Nairobista länteen.
Bishopilla on ystävälliset kasvot. Pyöreät ja alati hymyilevät. Hän esittelee meidät Doreenille ja tämän pienelle tyttärelle Meganille, jotka seisoskelevat ujon näköisinä hiukan etäämmällä.
Kestää pitkään ymmärtää, ettei kyseessä ole bishopin perhe vaan hänen helluntaiseurakunnassaan työskentelevä assistentti tyttärineen. Kun olen tutustunut Doreeniin hiukan paremmin, hän kertoo miehensä asuvan viikot Mombasassa.
Doreen odottaa toista lasta, joka syntyy kesäkuussa.
-Yksikin olisi riittänyt. Oikeastaan toinen on Meganille kaveriksi. Hän on sanonut, että haluaa muzungun.
Muzungu tarkoittaa ulkomaalaista. Vauvoja sanotaan näillä hoodeilla muzungoiksi, koska ne ovat syntyessään vaaleaihoisia.
Doreen kertoo myös, että afrikkalaiset naiset saattavat olla arkoja kertomaan asumisjärjestelyistään. Monilla on miesystävä, jota kutsutaan nimellä ”supporter” – ylläpitäjä. Kyseinen herra saattaa esimerkiksi maksaa asumiseen liittyvät kustannukset.
Doreen jatkaa, että nykyään on tavallista, että naiset eivät halua naimisiin. Miehet osoittautuvat usein muutaman vuoden avioliiton jälkeen kunnottomiksi. Juovat eivätkä huolehdi perheestään. Nainen, joka on hankkinut monta lasta huomaa olevansa suurissa vaikeuksissa.
Doreen vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä. Hänellä on säännöllinen työ ja tyttären olemuksesta voi päätellä, että hänestä pidetään huolta. Megan on kohtelias ja odottaa maltillisesti, milloin voi ryhtyä syömään ugaliaan.
Nyt ollaan pyhän äärellä.
En tiedä milloin olisin lausunut ruokarukouksen. Mutta niin sitä istutaan käsi vieressä istuvan ihmisen käden päällä, päät alas luotuina hiljaisessa suljetussa ringissä.
Sitten vatsat täytetään tomaattikastikkeen peittämällä tilapia-kalalla, riisillä ja paistetuilla kaleksen lehdillä.
Emme uskalla tilata olutta. Tunnelma on niin ”puhdas”.
Bishop – Julius-nimen käyttäminen ei jostain syystä tunnu sopivalta – kertoo työstään kolmen seurakunnan piispana. Hän tuntee jokaisen seurakuntalaisen henkilökohtaisesti. Jokaisena perjantai-iltana seurakuntalaiset kokoontuvat kirkkoon, jossa lauletaan ja rukoillaan aamuneljään asti.
Kirkon yhteydessä toimii Mama Shalifan orpokoti, jonka hallinnosta bishop huolehtii. Pääsemme myöhemmin tutustumaan paikkaan. Lapsia on nelisenkymmentä. Iloista ja tyytyväisen oloista porukkaa. Ehkä iloisempaa kuin monessa köyhässä perheyksikössä, jossa olemme vierailleet.
Faithiksi ja Cherryksi esittäytyvä kaksikko pelleilee ja kiipeilee toistensa selkään. Jotkut osaavat muutaman sanan englantiakin.
Saapumispäivämme illallisella bishop kertoo sopineensa vierailut kolmen perheen luona. Ensimmäisenä päivänä tulemme tapaamaan 18-vuotiaan Centrixin, toisena 14-vuotias Oscarin ja kolmantena 24-vuotiaan Valentinen.
Kuulemme asian, jonka olemme kuulleet aiemminkin. Kehitysvammaisiin lapsiin liittyy paljon häpeää. Heitä pidetään toisinaan jumalan rangaistuksena. Joitakin heistä piilotellaan lukittujen ovien takana.
-Olen hyvin vaikuttunut teidän työstänne. Projektinne on erilainen kuin mikään aiemmin näkemäni. Rukoilemme puolestanne. Minkä Jumala on istuttanut sydämeenne, hänen täytyy myös täyttää.
Bishop hymyilee niin lujasti, että nyökyttelen mukana.
Jokaisen tapaamisen jälkeen sanotaan God bless you. Jyri toistaa saman luonnikkaasti. Minulla lause juuttuu kurkkuun.
Muutaman päivän päästä se sitten irtoaa kyllä jo ihan helposti.