TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
-Kun koulussa muut juttelevat ja nauravat, minä olen hiljaa. Ajattelen sitä, kun isä kuoli.
Agbonin isä kuoli nelisen vuotta sitten moottoripyöräonnettomuudessa. Agboni istui takana ja isä ajoi. Useinhan täällä isät ajavat motoa ja takaistuimella istuu äiti sekä niin monta lasta, että sen ei pitäisi olla mahdollista.
Agboni ei juurikaan muista onnettomuutta. Hän sai vakavan vamman päähänsä.
Agboni asuu äitinsä Filon kanssa tyypillisessä muutaman huoneen talossa, joka avautuu useiden asukkaiden jakamalle sisäpihalle. Mangopuut notkuvat hedelmistä. Yhteen seinään on kirjoitettu teksti: Älä virtsaa tähän. Pihan keskellä on keittotila, jossa porisevasta keittopadasta nytkin nousee savua.
Naapurin mama harjaa rivakoin liikkein katoksen alla olevaa maata.
Asukkaita on kerääntynyt katoksen viereen. He nauravat ja vitsailevat. En tiedä, mitä. Ehkä he naureskelevat meille jovoille.
Ja olemmehan me huvittavia. Kummallisia. Joidenkin mielestä jopa pelottavia. Jokunen päivä sitten pieni poika järkyttyi pahasti minut nähdessään. Ensin hän tuijotti silmät suurina. Sitten hän purskahti itkuun ja juoksi kulman taakse piiloon. Hetken kuluttua lapsi palasi epäuskoisena tarkistamaan, näkikö oikein ja koki saman järkytyksen uudestaan.
Mikä tuo on. Onko se edes ihminen. Apua. Auta äiti.
Bonne arrivée. Bonne arrivée. Ihmisiä saapuu lisää pihalle. Toivottavat tervetulleeksi ja jatkavat juttua keskenään omalla kielellään.
-Mikä sinulla on tällä hetkellä vaikeinta elämässäsi, kysyn Agbonilta.
-Se kun ei ole rahaa.
Miten monesti olen kuullut tämän selityksen. Raha raha. Aina raha. En ymmärrä. Enhän tiedä mitään elämästä, jossa rahattomuus määrittää ja rajoittaa kaikkea olemista.
Agboni ja Filo eivät onneksi ole täysin yksin. He ovat saaneet tukea Future Foundation- järjestöltä, jonka aktiivi Emmanuel Houegande on järjestänyt tapaamisemme Agbonin ja Filon kanssa.
Emmanuel sai hänkin sai aikoinaan apua järjestöstä äitinsä kanssa. He kolkuttelivat järjestön ovea tilanteessa, jossa perheen isä oli kuollut ja äidillä oli kaikenlaisia ongelmia. Nyt Emmanuel opiskelee ensimmäistä vuotta yliopistossa lääketiedettä.
-Minä olen Future Foundationin toiminnan elävä esimerkki, Emmanuel sanoo virnuillen.
Järjestö tukee perheitä rahallisesti mutta ennen muuta tarjoaa lapsille turvallisen ja oppimista vahvistavan yhteisön. Future Foundationin toiminnan rahoittaminen on Emmanuelin ja järjestön toisen vakituisen työntekijän Sylvain Vidzrakunin mukaan kuitenkin vaikeaa. Oikeastaan kaikki on yhden paikkakunnalta kotoisin olevan, Euroopassa asuvan henkilön varassa.
Agbonin äiti toivoo, että tyttö hankkii koulutuksen ja pääsee töihin. Että hänestä ei tule sellainen kuin hän on.
-Millainen sinä sitten olet?
-Minä en ole mitään, Filo sanoo ja katselee käsiään.
Mitä voi sanoa togolaiselle leskelle, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa ja jonka mielestä hän ei ole mitään. Kyselen, miten hän hankkii tuloja ja kuulen, että hän myy valmistamaansa ruokaa talon ulkopuolella pystytetyssä kojussa. Haluaisin sanoa, että onhan hän jotain. Hän on äiti ja yrittäjä, mutta sanat juuttuvat kurkkuun.
Taas se iskee. Epämääräinen syyllisyys. Valkoisen ihmisen syyllisyys. White man guilt. Sellaiseksi eräs somalinainen kutsui ilmiötä, kun keskustelin hänen kanssaan Keniassa. Mitä sillä syyllisyydellä tekee? Ei se vie mihinkään.
Jyri pyytää äitiä ja tytärtä seisomaan kuvaa varten vastakkain ja katsomaan toisiaan. Ideasta ei meinaa tulla mitään sillä molemmat tyrskähtelevät nauruun kuin pikkutytöt.
Tuollainen pitelemätön nauru leviää ja tarttuu ulkopuolisiin, vaikka ei edes olisi ihan varma, mistä on kysymys.
-Abgoni, mitä sinä haluaisit tehdä aikuisena?
-Haluan ministeriksi. Sellaiseksi kuin Victoire Tomegah-Dogbe.
Tomegah-Dogbe on Togon työministeri. Hänen vastuualueenaan on erityisesti nuorten työllistyminen.
Tämähän on hyvä unelma. Vai onko. On se. Minun mielestäni.
Filo katsoo tytärtään hämmästyneenä kuullessaan asian. Sitten hän nyökyttelee. Toiveikkaana.