TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Kun vierailee erilaisten ihmisten kodeissa eri puolilla maailmaa, tulee miettineeksi tilan käsitettä. Kenian Oyugisissa esimerkiksi tapasimme kaksi isoäitiä, jotka olivat yhteisen puolisonsa kuoleman jälkeen päätyneet asumaan parinkymmenen lapsenlapsen kanssa parin huoneen majaan. Toinen isoäideistä purskahti nauruun, kun ei muistanut, paljonko lapsia on kaiken kaikkiaan. Haju oli niin tuhti, että tämän muzungun silmistä tihkui vettä, vaikka kuinka yritti olla välittämättä.
Yksi lapsista sytytteli muovinpalasia tulitikuilla. Jotkut nahistelivat. Joku pelleili. Muutama ajoi toisiaan takaa. Jotkut kikattivat. Yhdeltä pieneltä pääsi itku. Yksi sairas tyttö kökötti sisällä nojatuolissa ja hymyili itsekseen.
En tiedä, olisivatko lisäneliöt helpottaneet heidän elämäänsä. Länsimaisen silmin siitä elämästä puuttui niin paljon muutakin.
Venäjän Karjalassa vierailimme 12 hengen perheessä, joka niin ikään asusteli kahden huoneen noin viidenkymmenen neliön asunnossa. Asunnossa tuoksui puhtaalta pyykiltä ja seljankalta.
-Saisipa lisää tilaa, Nadja-äiti kertoi ykköstoiveekseen ja asetteli takapuolen päälle ulottuvaa paksua lettiään paremmin.
Varsin hymyilevinä kuusi puhtaan perheen jäsentä kuitenkin poseerasivat sulloutuneena pienelle vuodesohvalle. Tiedä sitten, halusivatko vaan näyttää aurinkoisilta kuvissa ja lähdettyämme
ryhtyivät murjottamaan ja repimään toisiaan hiuksista.
Suomessa asuntojen keskipinta-ala on tällä hetkellä noin 80 neliötä. Vuonna 1970 se oli 20 neliötä vähemmän. Jostain syystä keskimääräisen neliömäärän oletetaan ja odotetaan vauraissa maissa kasvavan. Ihmiset tarvitsevat lisää tilaa. Tavaroilleen ehkä. Tai itselleen. Ehkäpä ihmiset haluavat etäisyyttä muihin samassa asunnossa asuviin. Ehkä he tarvitsevat tilaa ajatuksilleen.
Minäkin olen oman kulttuurini tuote. Kaipaan ympärilleni tyhjää tilaa ja yksityisyyttä. Toisinaan ”pakenen luolaan” muita ihmisiä, kun en useinkaan heistä niin pidä vaikka he loputtoman mielenkiintoni
kohteita ovatkin. Erilaiset-projektiin kiinteästi liittyvä asuntoautoreissaaminen onkin pistänyt yksityisyydentarpeeni koetukselle – mahdollisesti jalostanut sitä.
Arvioisin, että Jamekseksi nimetyn vuoden 1978 Merzedes-Benzissässämme on noin 8 neliötä. Hyvin siinä mahtuu kaksi ihmistä yöpymään, syömään ja tutustumaan toistensa sielunmaisemaan ja
ruumiintoimintoihin. Sopu säilyy, kun muistaa laittaa tavarat paikoilleen, liikehtiä varovasti ja kevyesti kuin pantteri ja minimoida mukaan otettavan materian.
Tosin James on hulppea verrattuna sinapinkeltaiseen 1980-luvun Volkkariin, jolla saksalainen Josef ja virolainen Raivo kiertävät kesäisin Viroa. Tutustuimme heihin Ähijärvellä, Etelä-Virossa. Josef esitteli ylpeästi suihkusysteemiä, joka kaivettiin kuin ihmeenä esiin niukan nukkumatilan uumenista.
Auton katolle asennettu aurinkopaneeli kylpi elokuun kuumuudessa. Taustalla soi Ben E Kingin Stand by me vuodelta 1961.
-Ei ihminen tarvitse enempää, Josef totesi.
Hänellä oli hymy korvissa.