Nairobin Kuona Trust -taiteilijakeskuksessa työskentelevän Rose Mukabin uusimmat maalaukset esittävät naisia. Työn alla olevassa teoksessa Rose on käyttänyt oikeaa kangashuivia, joka tuo teokseen ripauksen perinteikkyyttä.
Rosen mielestä naiset ovat merkittäviä yhteiskunnan menestyksen kannalta. On tärkeää, että naiset kouluttautuvat ja nousevat vaikuttajan paikoille.
Rose toteaa kuitenkin samaan hengenvetoon, että Keniassa naisen on huomattavasti vaikeampi edetä kuin miehen. Naisen pitää yrittää todella kovasti, jotta pärjää miesten hallitsemassa todellisuudessa. Näin on taidemaailmassakin.
Asialla on kääntöpuolensa: Toisinaan taiteen ostajat ovat erityisen innostuneita hankkimaan lahjakkaan naistaiteilijan työn, koska on kiinnostavaa, että ”nainen osaa maalata kuin mies”. Ja ministerit ottavat kuulemma nykyään mieluimmin nais- kuin mieskuskin. Naiset kun ajavat rauhallisemmin ja vastuullisemmin ja pitävät auton paremmassa kunnossa kuin miehet.
Pohdin, että tämä voitaisiin lobata vaikka Saudi-Arabiaan.
Niin tai näin, kun nainen menee naimisiin ja saa lapsia, hänen uransa Rosen mukaan usein katkeaa siihen.
36-vuotias Rose on tehnyt sulhaselleen Richardille selväksi, että aikoo jatkaa taiteilijan uraansa senkin jälkeen, kun pari joskus mahdollisesti saa jälkikasvua.
-We are working on that, Rose naurahtaa.
Richard ja Rose ovat olleet yhdessä pitkään. He eivät ole naimisissa, mutta ovat asuneet kimpassa yli kaksi vuotta. Keniassa heidät määritellään tästä syystä käytännössä aviopariksi.
Rose puhuu sielunkumppanuudesta. Rose tietää, että Richard rakastaa häntä, vaikka ei usein sanokaan sitä. Toisinaan juotuaan muutaman drinkin Richard äityy toistelemaan, että Rose on hänelle ainoa oikea nainen.
Rose kehuu sulhastaan ymmärtäväiseksi mieheksi ja intoutuu sitten kuvailemaan kenialaisia miehiä yleisellä tasolla. He ovat koviksia, joilla on tapana määräillä ja huutaa.
Esimerkiksi Tansaniassa miehet sen sijaan puhuvat naisille kauniisti ja pehmeästi.
-Sitä lirkutusta kun kuuntelee niin ajattelee hetken, että tuotahan voisi olla mukava kuunnella enemmänkin, Rose tokaisee ja purskahtaa nauruun.
Olemme tulleet syömään italialaiseen ravintolaan. Vaikuttaa siltä, että ravintolan menu ravioleineen ja antipastoineen ei ole hänelle järin tuttu. Hän paljastaa myös, ettei ole koskaan ollut lentokoneessa ja kyselee, miten oikein olemme onnistuneet järjestämään asiamme niin, että matkustelemme siellä sun täällä työstäen projektiamme.
-Ooh, haluaisin teidän elämänne.
Tuo osuu. En tiedä mitä sanoa. Eihän minulla ole mitään järjellistä, kattavaa vastausta moiseen kysymykseen. Onko tämä sitä jäytävää valkoisen ihmisen syyllisyyttä, josta minulle on täällä kerrottu? Sitten keskustelumme leviää vaikka mihin suuntiin. Rosea ihmetyttää, kun ilmenee, että en ole montaakaan kertaa elämässäni pessyt nyrkkipyykkiä.
-Sinä et varmaan edes osaisi, Rose toteaa ja näyttää asennon, jossa monet afrikkalaiset naiset pystyvät jynssäämään pyykkiä tuntitolkulla.
Mietin, että asento muistuttaa hiukan joogan yhtä asanaa – seisovaa koiraa. Minä käyn toisin sanoen kyykkimässä samassa asennossa Helsingin Kaisaniemessä sijaitsevan studion kuumennetussa huoneessa kuin Rose pesee täällä Nairobissa pyykkiään.
Rose kertoo, että Nairobissa asuminen on raskasta. Haaveena on Australia. Hän tietää, ettei haave koskaan toteudu. Jo viisumin saaminen olisi todella hankalaa puhumattakaan toimeentulosta.
Rose on seitsenlapsisen perheen nuorimmainen. Ilmeisesti jonkinlainen iloinen ylläri vanhemmilleen. Äiti oli juuri aloittanut sairaanhoitajan opinnot, kun Rose ilmoitti tulostaan.
Voisiko Rose kuvitella äitinsä tavoin olevansa seitsemän lapsen äiti? Hän pyöräyttää silmiään ja piirtää sormilla ympyrän päänsä yläpuolella. Se olisi hulluutta. Enintään kolme. Ehdoton yläraja.
Rosen molemmat vanhemmat kuolivat samana vuonna 1990-luvun loppupuolella. Äiti syöpään ja isä alkoholismin aiheuttamiin sairauksiin. Rose oli tuolloin 13-vuotias. Vanhempien kuoltua veljet huolehtivat pikkusiskostaan. Vanhin veljistä on tunnettu kuvataiteilija Patrick Mukabi, jonka teoksia näkee esimerkiksi Java-kahviloissa eri puolilla Nairobia. Patrick on opettanut Rosellekin maalausta.
Sitten seuraa tarina kenialaisen miehen halusta viedä kotimaa mukanaan ulkomaille. Rose kertoo, miten hänen rakas veljensä oli työmatkalla Hollannissa suurissa vaikeuksissa, kun ei löytänyt mistään ugalia, maissijauhoista valmistettua perinteistä puuroa jota syödään monissa Itä-Afrikan maista.
Ilman sitä monien kenialaisten miesten vatsa ei tule täyteen.
-Hän meni lopulta eläinkauppaan hankkimaan aineksia, jotta sai ugalin valmistettua, Rose kertoo ja nauraa vedet silmissä.
Rose haluaisi saada veljensä tavoin elantonsa kuvataiteesta, mutta ainakaan vielä se ei ole onnistunut. Niinpä hän myy osan ajastaan second hand-vaatteita, joita he tilaavat Richardin kanssa Euroopasta.
Rose haluaa vielä tietää, millaisia kirjoja olen kirjoittanut. Avaan verkkosivuston, jossa kirjojeni kannet näkyvät.
-This one is like: Go on girl and make me some coffee. And this one is my latest: How in hell did I become a feminist.
Rose vaikuttaa aidosti innostuneelta.