TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Tie on sileä ja suora. Ympärillä on vihreää, koska on satanut useamman päivän ajan.Lentokentältä Windhoekin keskustaan on yli neljäkymmentä kilometriä. Ensimmäisten kolmen aikana kuljettaja on ehtinyt toivottaa meidät jo useamman kerran tervetulleeksi Namibiaan.
Windhoek on outo kaupunki.
Rakennukset ovat pääosin maltillisen matalia. Kuin legolandissa. Kaikkialla näkyy valkoisia autoja – röheitä maastureita. Ne kulkevat merkillisen äänettömästi. Juuri kukaan ei kävele, eikä sotke fillarilla, vaikka keskustan alue on pieni.
Onkohan se Kafka käynyt täälläkin.
Saksankielisiä katujen nimiä jäänteenä Saksan kolonisaatiosta. Jotkut niistä ovat saaneet uuden muodon. Uhland Streetistä tuli Dr. Kenneth Kauda Street. Kaiser Streetistä tuli Independence Avenue.
Puhtaaksi nuoltuja tyhjiä katuja. Ihan kuin täällä odotettaisiin elämän alkamista.
Älkää kävelkö kadulla seitsemän jälkeen. Älkää roikottako kameraa olkapäällä. Älkää jättäkö autoon mitään. Älkää puhuko kännykkään kadulla.
Joka puolelta annetaan samansuuntaisia neuvoja.
Vaan kuka täällä varastaa ja keneltä, kun missään ei näy ketään.
Kotien ikkunoissa on kalterit. Talojen ympärillä on muurit. Lehdistä voi lukea, että taas on jonnekin murtauduttu. Yhden talon lasiovessa näkyy luodin jälki. Ainakin se näyttää luodin jäljeltä.
Tapaamme suomalaisen, Windhoekissa kymmenisen vuotta asuneen Niina Turtolan. Niina selittää Windhoekin outouden sopivan hänelle. Hän on graafinen suunnittelija, joka työstää Namibiasta käsin väitöskirjaa Lapin yliopistoon.
Niina kertoo Namibian valtion (Ministry of Land and Resettlement) organisoimasta Land Matters in Art– projektista, joka tarjosi kuvataiteilijoille mahdollisuutta osallistua maanomistamisesta käytävään keskusteluun. Niina esittelee projektia sivuavia töitään, joissa on käytetty otteita uutisoinneista. Hän jakoi niitä ihmisille kadulla. Projektin sloganin hän oli muuttanut omanlaisekseen: Love Matters in Art.
”Sharing on wives is a unique tradition. The woman may not refuse.” Näin lukee yhdessä printissä. Mafiaa Afrikan tapaan. Monivaimoisuus. Perinne, josta ei voi kieltäytyä.
Muutama päivä Windhoekissa riittää. Suuntaamme rannikolle, Swakopmundiin. Saamme kyydin Teresa Van Niekerkiltä, johon olemme tutustuneet Johannesburgista Windhoekiin matkanneessa lentokoneessa.
Teresa rakastaa Swakopmundia. Hän on mennyt naimisiin siellä.
Neljänsadan kilometrin matkalla ehtii kuulla koko tarinan. Teresa pulppuaa puhetta. Brittiaksentti on vahva. Teresa on asunut yli 20 vuotta Etelä-Afrikassa ja Namibiassa. Hän on toista kertaa naimisissa –namibialaisen farmarin kanssa. Tämä kyseinen afrikaanimies ei pidä matkustamisesta.
Vaan Teresapa rakastaa sitä. Ja Namibiaa. Hän kiertää kerran vuodessa eri puolilla maata ja myy yrityksille mainostilaa seinille ripustettaviin kalentereihin. Sellaisiakin siis edelleen käytetään.
-Teidän on pakko mennä telttailemaan. Teidän on pakko kiertää eri puolilla. Teidän on pakko nähdä flamingoja.
You must, you must.
Teresa on huolissaan siitä, että hänen uudet suomalaiset ystävänsä saavat rajoittuneen kuvan Namibiasta.
-All right love. I know it´s nice to go with the flow. I did that also when I was young, but you REALLY have to see more of Namibia.
Halailemme ja kiittelemme. Lähdemme tallaamaan rantaa pitkin keskustaan.
-Ehkä te muistatte minut. Hassun vanhan naisen, jonka tapasitte lentokoneessa, hän vielä huikkaa tuuleen ja vilkuttaa rantakahvilan edessä niin kauan kuin erotamme hänet.
Hän on tosiaan vähän ”funny”. Vilpitön ja funny.
Brittisuojelijamme on oikeassa. Swakopmund on oudon kaunis pieni kaupunki. Täällä on auringonlasku vailla vertaa. Aivan kuten America First Namibia Second-videossakin todetaan.
Merenrantaravintolassa saa pehmeää mustekalaa ja meri näyttää vyöryvän sisään ikkunasta. Saksalaiset turistit voivat tuntea olonsa kotoisaksi, koska monissa ravintoloissa saa Spätzleä ja Knöödeleitä.
Saksalaisen Ulrike Kueblerin mielestä vähän liiankin kotoista. Hän on isänsä Hermanin kanssa reissussa. Ulrike kertoo, että on ollut mukana tekemässä dokumenttielokuvaa Saksaan muuttaneista pakolaisista. Elokuvaa on esitetty eri puolilla Saksaa peruskouluissa.
-On tärkeää, että saksalaiset nuoret saavat oikeaa tietoa pakolaisista. Liikkellä on niin paljon huhuja ja vääriä käsityksiä, Ulrike selittää.
Vääristynyt, rajoittunut käsitys voi tulla kenelle tahansa, mistä tahansa. Muutaman kilometrin päässä pittoreskin Swakopmundin keskustasta levittäytyy township-alue. Pitkin aavikkoa näkyy silmänkantamattomiin pellistä ja pahvista rakennettuja majoja. Jotkut niistä on maalattu kirkkain värein. Joidenkin edessä on kukkaruukkuja. Ei sähköä eikä juoksevaa vettä.
Pikkulapsia kyykistelemässä. Kakkaavat niillä sijoillaan.
Brenda sanoo, että jos lähtisin yksin tänne kävelemään, minut todennäköisesti raiskattaisiin.
Brenda Johnston kierrättää meitä autollaan ristiin rastiin aluetta. Hän on lähtöisin Pennsylvaniasta ja asunut Swakopmundin lähellä – Arandiksessa – yksitoista vuotta. Hän on adoptoinut kaksi lievästi kehitysvammaista poikaa.
Mutta hänestä enemmän myöhemmin.