TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Erilaiset- projektin ensimmäinen näyttely Helsingin Kaapelitehtaalla, Jukka Male Museossa avautui tällä viikolla. Esillä on liki kaksikymmentä muotokuvaa tekstipareineen.
Armi, Oscar, Maia, Giulia, Johannes, Prudencia, Milan, Kristo, Hanna, Adam, Juha, Marion, Leo, June, Petra, Veronika, Kiki, Daniel ja Stefanus. Pystyn näkemään heidät oikeassa järjestyksessä näyttelytilan seinillä vaikka unissani. Lapsia ja nuoria Suomesta, Virosta, Venäjältä, Puolasta, Italiasta, Keniasta, Namibiasta, Beninista ja Togosta.
Olemme vierailleet erilaisissa kodeissa ja yrittäneet herkistyä hetkeksi niissä elettävän arjen äärelle. Kymmenlapsisen perheen pieni talo Venäjän Karjalassa. Kaksi isoäitiä ja parikymmentä orpoa lastenlasta saman matalan katon alla Keniassa. Kollektiivintapainen pihapiiri Etelä-Italiassa Pugliassa. Maalaistalo Kauhavalla. Nämä kuvat ja tekstit ovat yhdenlainen lopputulos kohtaamisista ja koetun prosessoimisesta.
Eipä tätä hanketta voi kovin helpoksi kuvailla. Se on vienyt meidät vaikeisiin paikkoihin ja pakottanut kohtaamaan vaikeita asioita. Totta kai myös iloa, rakkautta ja erityisen paljon kärsivällisyyttä. Mutta aina myös vaikeutta ja kipua.
Useinhan sanotaan, että kun matkustaa toisenlaisiin paikkoihin ja näkee toisenlaisia todellisuuksia ei enää palatessaan ole entisensä. Olen yrittänyt olla viileä ja nähdä asioita etäisyyden päästä jotta voisin todistaa, etteivät muut ihmiset onnistu ennustamaan miten asiat minuun vaikuttavat.
Mutta onhan noissa tuollaisissa hokemissa oma totuuspohjansa: Tämä vaikea ja kiehtova projekti on muuttanut minua, meitä. Se on avannut ihan toisenlaisen näkymän maailmaan. Ja tähän Suomeenkin.
Olen aiemmin kirjoittanut politiikasta, mediasta, tasa-arvosta, feminismistä. Olen kohdannut vastustusta ja ivaa yhtä paljon kuin kannatusta ja kiinnostusta. Nyt kuitenkin tuntuu, että kirjoitan jostain sellaisesta joka vaikuttaa aivan toisin. Tuntuu, että tämä aihepiiri – kehitysvammaisten lasten arkitodellisuus – katoaa kuin mustaan aukkoon. En osaa sanoa enkä ymmärrä miksi.
En ole milloinkaan kuullut niin montaa kertaa ja niin hartaasti tekemisieni yhteydessä ihmisten toistelevan, että ”tämä on tärkeä aihe”. Enkä ole milloinkaan kohdannut niin suurta hiljaisuutta.
Se on mielenkiintoista ja hiljaisuudessa on hyvä jatkaa. Seuraavaksi matka jatkuu Ruotsiin ja Lähi-Itään. Haluan entistä kiihkeämmin nähdä, minne kaikkialle tämä meidät vie. Ehkä haluan entistä kiihkeämmin myös rikkoa hiljaisuutta. Todistaa, että hiljaisuus ei lannista vaan päinvastoin. Maailmahan on täynnä melua ja turhanaikaiselta tuntuvaa jankutusta. Ihan hyvä että tämä teema ei ole osa sitä. Ihan hyvä että me teemme jotain erilaista.
Ja minulla on kuitenkin vahva aavistus siitä, että tämä tosiaan on tärkeää. Vähintään yhtä tärkeää kuin monet muut asiat, joita tällä maapallolla ja tässä globaalilta vaikuttavassa todellisuudessa tehdään.