TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Maiu istui ensimmäiset kaksi kuukautta puhumattomana pöydän alla ne tunnit, jotka hän vietti savityöpajassa. Sitten hän yhtäkkiä kömpi esiin ja ryhtyi muovaamaan mukeja muiden kanssa. Ensin opettaja Aivar Rumvoltin ohjeiden mukaan, lopulta oman näkemyksensä ohjaamana. Nyt mukeja syntyy tasaiseen tahtiin.
-Pystyn helposti erottamaan Maiun työt. Hänellä on ihan oma tyyli, Aivar kertoo.
Maiu on selvästi ylpeä tuotannostaan. Ja syystäkin. Mukeissa on mielenkiintoisia ornamentteja ja ne tuntuvat luontevilta kädessä.
Toisena Maarja-kylän erityislahjakkuutena meille esitellään Martin Kiis, joka istuu toisessa tilassa keskittyneenä käsityönsä ääressä.
Martin on kuulemma hyvin tunnettu Virossa. Nopea googletus tuottaakin heti tulokseksi muun muassa Tartu Postimees-lehdessä julkaistun artikkelin, jossa uutisoidaan Martinin näyttelystä.
-Hän on ihana tyyppi, mutta pelkää miehiä, opettaja Reelika Koit kertoo.
Seuraan hetken aikaa pöydän ääreen kumartunutta Martinia. Hän tuntuu näkevän vain pienistä pistoista rakentuvan käsityönsä, mutta nostaa välillä katseensa hetkeksi. Vilkuilee Jyriä, joka kuvaa tilannetta.
Tarton lähellä Virossa sijaitsevassa Maarja-kylässä on erityinen tunnelma. Samaan aikaan rauhallinen ja rauhaton.
Kaikki kulkevat hiljaa ja muistavat ottaa kengät jalasta sisätiloissa.
Toisaalta kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa.
-Hei! Tervetuloa. Voitte kirjoittaa minun tarinani. Ei haittaa, huutaa joku tyyppi erään katoksen alta ja muut ympärillä hörähtävät nauruun.
Joku voi myös yhtäkkiä lähestyä takaapäin, puristaa olkapäästä ja halata. Tai vaikka kysyä, minkä ikäinen sinä olet.
Ikäkysymyksen esittää minulle Kristjan Lume. Hän tekee karikatyyrejä ja haluaisi tehdä sellaisen minusta. En tiedä, onko hän ajatellut malleilleen jonkinlaisen yläikärajan. Saan joka tapauksessa lupauksen, että kuva lähetetään minulle muutaman päivän sisällä.
Reelika kuvailee Kristjanin töitä ”huikeiksi”. Hän vaikuttaa kaiken kaikkiaan olevan haltioitunut keskuksesta ja omasta työstään.
-Kun aloitin täällä vapaaehtoistyön, ensivaikutelmani oli että voiko näin ihanaa paikkaa olla olemassakaan, Reelika hehkuttaa ja hymyilee leveästi. Hänen kätensä liikkuvat ylös ja alas suuressa kaaressa kuin enkelin siivet.
Reelika siirtyi vapaaehtoisesta vähitellen opettajaksi ja on nyt työskennellyt kylässä jo neljän vuoden ajan. Hän haluaisi ihmisten tietävän enemmän kehitysvammaisten ihmisten elämästä. Siitä, että he pystyvät toimimaan aktiivisesti, seikkailemaan, kokemaan, kehittymään, löytämään oman lahjakkuutensa.
Sääliä ei tarvita. Se ei vie mihinkään.
-Me haluamme tuottaa vapautta, oikeuksia ja rakkautta, Reelika julistaa.
Keskuksessa koulutetaan puutarhureita. Koulu kestää kolme vuotta. Rahoitus tulee pääosin valtiolta. Jonkin verran toiminta on myös Rotary-tyyppisten tahojen varassa. Alueelta löytyy Saksa-maja ja Rootsi-maja.
Yksi taloista on rakennettu Pohjoismaiden yhteistyöneuvoston toimesta. Suomi on ollut yhteistyössä mukana.
Puheessa vilahtelee myös ”eräs varakas virolainen mies”, jonka oma poika on yksi Maarja-kylän asukeista.
-Joskus on kätevää tuntea rikkaita ihmisiä, veistelee keskuksen työntekijä Li Sammel.
Pihassa leikataan nurmikkoa. Sisällä putsataan pölyjä katonrajan vesiputkien päältäkin. Huomenna on erityinen päivä. Viron presidentti Kersti Kaljulaid on tulossa vierailulle.
-Odotan kovasti hänen tapaamistaan. Hän on niin fiksu ja hauska, Reelika iloitsee.
-Joskus tuntuu, että poliitikot puhuvat typeryyksiä. Mutta ehkä he välillä ihan järkeviäkin puhuvat, toteaa Maarja-kylän asukki Taavi Luks.
Nämä ihmiset – tavalliset ja erilaiset – vaikuttavat elävän jollain tapaa harmoniassa. Omassa kylässään, kaupungin laidalla.
Kuulen raahustavia askeleita. Käytävällä liikkuu vinossa asennossa pitkähkö, hoikka hahmo. Hän on 21-vuotias Kristo.
Kriston ei oikeastaan enää pitäisi olla täällä sillä hän on jo valmistunut Maarja-kylän koulusta. Hän kuitenkin ilmestyy edelleen paikalle.
Hänestä myöhemmin enemmän.