TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
–Ignacy on opettanut minulle tervettä egoismia. Olen alkanut ajatella,
että jos tuokin voi käyttäytyä noin, miksen minäkin.
Toinen asia: Jos Ignacy olisi niin sanottu normilapsi, Joanna ei ehkä
olisi ryhtynyt työstämään filosofian väitöskirjaa vaan olisi
työelämässä.
Joanna ilmaisee ajatuksensa pohdiskellen mutta kiertelemättä. Hän
antaa naurun tulla eikä selvästikään häpeile muitakaan tunteita. Se
auttaa kun käytetty kieli ei ole kummankaan äidinkieli. Eleistä ja
katseesta voi lukea paljon.
Muutenkin olen täällä Puolassa huomannut, että ihmiset katsovat
silmiin ja hymyilevät. Myös tuntemattomat ihmiset kaduilla ja
marketeissa. Se tuntuu mukavalta. Paljaalta mutta mukavalta.
Joanna lusikoi porkkanakeittoa kahdeksanvuotiaan Ignacyn suuhun.
Hallitsemattomat nytkäykset liikuttavat tämän kehoa. Energiaa kuluu
päivän mittaan valtavasti, koska keho liikkuu miltei koko ajan.
Syntymänsä jälkeen Ignacy makasi muutaman viikon koomassa. Lääkäri
kertoi silloin vanhemmille kaksi asiaa kahdessa eri roolissa. Ihmisenä
hän totesi, että olisi helpompaa jos Ignacy ei heräisi sillä elämästä
tulee vaikeaa. Lääkärinä hän korosti, että pojan eteen tullaan
tekemään kaikki mahdollinen.
Näin pohjustettuina Joanna ja hänen puolisonsa Piotr olivat valmiita
sekä siihen että Ignacy ei selviä sekä siihen, että hän selviää ja
elämästä tulee vaikeaa.
Ja siitähän tuli.
Oletteko saaneet apua vertaisryhmistä?
Vastaus on yllättävä.
-En käy sellaisissa, koska en halua identifioitua kehitysvammaisen
lapsen äidiksi.
Joanna haluaa olla Joanna.
-Eniten apua on ollut siitä, että meillä on toisemme, hän sanoo ja
katsoo puolisoaan, jota on hetkeä aiemmin kuvaillut poikkeukselliseksi.