TEKSTI EVELIINA TALVITIE KUVAT JYRI PITKÄNEN
Kakamegan laitamilla, Länsi-Keniassa asuvalla Oscarilla on merkittävän läheinen suhde kännykkäänsä. Se ei ole toimiva laite – oikeastaan pelkkä puhelimen luuranko – mutta syystä tai toisesta tärkeä pojalle. Hän tuijottaa sitä ja välillä imeskelee kuin tikkaria.
Oscariin on vaikea saada kontaktia. Hän ei osaa puhua ja näyttää enimmäkseen olevan syvällä ajatuksissaan. Kun keskustelemme perheen kanssa, poika nukahtaa nojatuoliin.
Huoneessa on kaiken kaikkiaan unelias tunnelma.
Lattialla hiippailee hipihiljaa uskomattoman pieniä kissanrääpäleitä.
-Oscar on hieno poika. Hyväntuulinen ja käyttäytyy kunnioittavasti minuakin kohtaan, sanoo Oscarin isoisä Hezron.
Isoisä on saanut muutamia vuosia sitten sairauskohtauksen eikä pysty juurikaan olemaan avuksi kotona. Se harmittaa häntä.
-On turhauttavaa, kun on niin avuton. Aiemmin kaikki olivat riippuvaisia minusta. Nyt minä olen riippuvainen muista, erinomaista englantia puhuva isoisä kertoo.
Hän oli kymmeniä vuosia töissä hollantilaisen yrityksen palveluksessa ja asiat olivat hyvin. Sitten yrityksen omistus siirtyi paikalliselle taholle ja kaikki muuttui. Lopulta Hezron laitettiin pihalle ja hän jäi ilman eläkettä.
Perheen ahdinko vaikuttaa syvältä. Kaikki ovat innoissaan siitä, että olemme tulleet tapaamaan heitä. Jollain tasolla odottavat, että me, kummalliset muzungut jotenkin konkreettisesti voimme auttaa. Näille ihmisille valkoinen ulkomaalainen kun usein tarkoittaa yletöntä vaurautta.
Heillä on ahdinko. Meillä aavistus ahdistusta.
Oscarin äiti on ottanut ritolat, kun perheen isä Johnson Kharevi on joitakin vuosia sitten alkanut sairastella. Sairaus on henkistä laatua. Oireet ovat puhjenneet jo Johnsonin ollessa parikymppinen. Hän äityi pitämään useamman tunnin saarnoja ja pakotti vanhempansa kuuntelemaan polvistuneina.
-Johnson on erittäin fiksu poika. On surullista, että hänen tilansa on tuo mikä on, isoisä tuskailee.
Lääkkeiden avulla mieli pysyy tasaisena. Kun rauhallisen Johnsonin kanssa juttelee, on vaikea kuvitella häntä hurjistuneena pakkosaarnaajana.
-Oscar pitää moottoripyöristä. Hän toistelee niiden merkkejä. Honda. Kawasaki, Johnson kertoo ja on selvästi innoissaan siitä, että pojalla on jokin intohimo.
Osacarilla on pikkusisko – Jemina Ingato – mutta hän on parhaillaan koulussa. Jemina ei kuulemma veljensä tavoin kysele äitinsä perään. Hän on ainoastaan vihainen.
Kun tiedustelen Johnsonilta, että miltä se oikein tuntui, kun se vaimo sillä tavalla häipyi, tämä vain kohauttaa olkapäitään. Isoäiti Margret sen sijaan kertoo itkeneensä monta päivää.
Paikalle saapuu Oscarin ikäinen poika, joka osoittautuu Oscarin enoksi. Perheen kerrokset ovat moninaiset. Isoäidin sylissä kitisee muutaman vuoden ikäinen Wayne-poika, jonka puolestaan kerrotaan olevan Johnsonin sisaren poika. Pojan äidistä ei puhuta sen enempää.
Tämä on äiditön talo.
Oscar käy lähellä sijaitsevaa erityislasten koulua. Hän ei ole juurikaan oppinut siellä mitään, mutta viihtyy mainiosti. Iltaisin hän hoitaa perheen lehmiä ja on varsin mieltynyt hommaan.
Oscar poseeraa Jyrille mielellään lehmiensä vieressä. Kännykästä hän ei suostu luopumaan edes hetkeksi.